Oma aika

Oma aika. Sitä on vaikea ottaa ja toisinaan saada. Kiirettä pitää, liikaa menoja, oma aika on joku hätäinen lenkki kuulokkeet korvissa työasioita miettien. Sitten, kun joskus päättää ottaa Omaa Aikaa, harhailee ympäri taloa kuin orpo piru, säikähtää ääniä eikä osaa tarttua mihinkään. Tuntee pakottavaa tarvetta siivota, jotta saa kanavoitua energiansa johonkin järjelliseen. 

Toisinaan oma aika ilmestyy lahjan lailla touhukkaan päivän päätteeksi, hetkeä ennen kuin pakottaudutaan iltatoimille, jotta jaksamme aloittaa aamulla kaiken alusta. Niinä iltoina voin ihmeen lailla tehdä rauhassa melkein mitä tahansa: roikkua netissä, puuhata omiani. Televisiota en sentään tohdi itselleni avata, outo rauha rikkoontuu hetkessä ja ilma on sakeanaan muiden vaatimuksia. Mieluiten luen. Lukeminen on kuitenkin perheen kannalta pahinta. Silloin he tietävät, että minua on vaikea saada irtautumaan kirjasta ja jos se sitten tapahtuu, kuljen tuntikausia outo, surumielinen laahus perässäni vastaillen hajamielisesti tavallisimpiinkin kysymyksiin. En mahda sille mitään, niin on ollut aina. Kirjan henkilöt jäävät elämään minuun. Mukaansatempaavan kirjan jälkeen heistä erkaantuminen tuntuu fyysiseltä taistelulta. 

Varmin keino saada omaa aikaa on jäädä valveille silloin kuin muu perhe nukkuu. Talossa vallitsee rauha, oma olo on raukea, puoliksi unen maailmassa ja on aikaa antaa ajatusten lentää, tarttua kirjaan, tuijottaa Netflixiä tai olla vain. On sääli, että oman ajan ottaminen öisin kostautuu kipeästi herätyskellon riuhtoessa peittoa yltäni. Ja se vasta sääli onkin, että vaikka aamulla lupaa itsellen pyhästi käydä tulevana iltana aikaisemmin nukkumaan, ei voi vastustaa treffejä itsensä kanssa kotisohvalla kynttilänvalossa yöunensa uhraten. Silloin näet tuntuu edes hetken, että saan olla minä itse, sellaisena kuin itseni tunnen. Se kai sen oman ajan idea on, vaikka tarkasti ottaen se onkin itseltäni varastettua aikaa.

Luopuminen alkaa, kun lapsi syntyy

Vähän sentimentaalinen henkilö kun olen, olen potenut tyttöjeni syntymistä asti luopumisen tuskaa. Olin melkoisen tyytyväinen ollessani siunatussa tilassa, homma oli hallussa ja etenkin loppukolmanneksen ajan, kun vauvan liikkeet tuntuivat jo (väliin turhankin) selkeästi, uskottelin itselleni että olen kuin syntynyt äitihommiin. Suuremmilta raskausvaivoiltakin vältyin. Onnistuin elämään siinä kuplassani hämmästyttävästi kaksi kertaa ja sitten synnytyksen ollessa käsillä, tajusin/muistin, että ei hittolainen, nyt tuli se hankala osuus. Ei siinä synnytyksessä niin mitään, kaoottista, kliinistä ja kaameaahan se oli, mutta sitten ne tunnelmat sen jälkeen! Ihana vauva, maailman suloisin ruttunaamainen, peikon karvakorvilla varustettu käärö ja silti: siitä eteenpäin kaikki on jollain tapaa luopumista.

Ensin luovuttiin yhteisestä kropasta. Sehän meni muuten reilusti: tyyppi sai ihan uutuden vaaleanpunaisen pränikän vauvanpullean kropan ja minä jäin asustamaan tänne pakanamaan kartan kirjomaan lainapeitteeseeni. Sitten putosi vauvan napatynkä (ehdin napata pois molemmilla kerroilla ennen kuin kissa söi sen). Sitten imetettiin ihan kutkulleen yli vuoden ikään ja  kun yöheräämiset alkoivat lapsen omatoimisuudesta huolimatta riittää, siitä luovuttiin itkien. Siis minä itkin.

Tässä välissä kumpikin tenava oppi vuorollaan kävelemään ja alun suuntasekaannuksen jälkeen on pääsääntöisesti kävellyt minusta pois päin. Välillä erheytyvät syliinkin, jos minun krooninen halipulani pääsee oikein pahaksi. Merkit ovat kuulema ilmassa.

Sitä on kyynelehditty ensimmäisen vauvan pieniä vaatteita pois laittaessa, että kukakohan pieni tyttö tämänkin peukaloisen kokoisen mekon laittaa päälleen (myöhemmin kävi ilmi, että pienimmät vaatteet sopivat kauhean hyvin BabyBornille) ja toisen vauvan kohdalla, että tästä eteenpäin talouden kaikki vaatteet vain suurenevat -juuri niinkuin äidillä. Rattaiden ja turvakaukalon myynnit eivät saaneet suurempia tunnekuohuja aikaiseksi, mutta vadelmanpunainen kantoliinani, siitä en luovu koskaan!

Minulla ei ole vauvakuumetta, enkä halua lisää lapsia, mutta juuri näitä pieniä liehuvatukkaisia kevätperhosiani haluaisin pitää sylissäni vielä vähän pidempään. On suorastaan epistä, että miksi tämä aika juoksee niin sukkelaan. Samaan aikaan seison tienvarressa sydän riemusta pakahtuen, kun esikoinen viilettää pyörällään ilman apupyöriä ja toisaalta suren jo ennakkoon sitä, että ensi syksynä alkaa eskaritie. On epätodennäköistä että onnistun käyttäytymään aikuismaisen tyynesti, vaan todennäköisesti piilottelen turvonneita silmiäni ja punaista nenääni johonkin allergiseen reaktioon vedoten. Ja onhan se itse asiassa allergiaa! Ajan kulumiselle.

Liian levoton nukkumaan

"Nukuttaa, mutta ei nukuta", tuumaa kolmevuotiaani aika usein nukkumaan mennessään. Tiedän ihan tasan tarkkaan, mistä hän puhuu. Siitä, kun keho makaa sängyssä lyijynraskaana, kuin valettuna sementtiin, mutta ajatukset lepattavat levottomasti kuin purkkiin suljetut koiperhoset. Siinä ehtii ajatella kaiken mahdollisen maan ja taivaan väliltä. Ehdoton suosikkini on kopaista ajatuksen tasolla vähän tuonpuoleistakin. Unen tulo on siten taatusti vähäksi aikaa estetty.

Muistan olleeni jo lapsena huono nukkumaan. Pelkäsin sitä, etten saa unta ja jään yksin valvomaan. Erityisen pahoja olivat yöpymiset jonkun ystävän luona. Siinä vaiheessa, kun nämä tuhisivat suloisina Karvis-lakanoissaan, minä pyörin lainapetivaatteissa patjalla ja mietin levottomana maailman menoa. Useimmiten tämä heitti minut ihan karmivan koti-ikävän kouriin.

Ei pidä käsittää väärin, kyllä minä nukun ja kun saan unen päästä kiinni, nukun pitkäänkin, en vain oikein pidä siitä. Kun joku kertoo lempipuuhakseen nukkumisen ja lempipaikakseen sängyn, minun on vain tosi vaikea samaistua häneen. Keksin vaivatta ainakin kymmenen kiintoisampaa ajanviettotapaa ja -paikkaa.

Sama nukahtamisvaikeus pätee myös päiväuniin. Ne ovat mielestäni silkkaa ajanhukkaa ja jo ajatuksenakin masentavia. Tavallaan kadehdin niitä ihmisiä, jotka voivat lounaan jälkeen pötkähtää ettoneille, sulkea aivot ja antaa unen tulla. Minä nukun päikkärit ainoastaan kuolemanväsyneenä tai vahingossa. Herättyäni kärsin kaameasta torkkukrapulasta ja kadun sikahdustani. Ei siis mitään voimatorkkuja minulle.

Että vilpittömästi onnea sille pienelle tyttärelleni, joka isänsä hyvät unenlahjat perineenä ilmoittaa iltasadun ja muutaman minuutin jutustelun jälkeen, että: "Hiljaisuus, minä käyn nyt nukkumaan!" Samoin syvät pahoittelut sille tyttärelleni, joka onnistui minun nihkeän nukahtamiseni geenit itselleen ammentamaan.

On levottomassa mielessä toisaalta hyväkin puolensa, mielikuvitushan siinä asioita spekuloidessa kehittyy ja joskus ehtii suunnitella jotain luovaakin. Tai tällaisen blogikirjoituksen.

Tunnetalletus

Sain sinä kesäisenä iltana ajatuksen. Seisoin pyykinhakumatkalla hetken aikaa ulkona terassilla. Aurinko laski takapihan koivikon takana, joitain liikenteen ja lintujen ääniä kuului kaukaa. Kukat ja vastaleikattu nurmi tuoksuivat, taisipa läheiseltä pelloltakin kietoutua jokunen aromi tuoksujen kimaraan. Mies oli nukuttamassa lapsia ja minulla oli hetki ihan omaa, kuin varastettua aikaa. Seisoin siinä terassilla ja tajusin yhtäkkiä, että juuri nyt minulla on kaikki. Sitä ei voinut mitata rahassa, siihen ei ollut edes tarvetta, se ei ollut sellaista, se vain jotenkin oli... Niin, kaikki.

Kyyneleet nousivat silmiini ja ihoni meni kananlihalle, kun mietin, että tätä hetkeä ei kukaan minulta voi ottaa pois, olen pakahduttavan onnellinen juuri nyt. Tunsin mielettömän syvää kiitollisuutta elämälle. Kaikkien vaikeidenkin aikojen jälkeen olin saanut kaiken tämän. Vaikka huomenna koko maailma romahtaisi, tämä hetki oli minun ja sen tunteen voisin muistaa aina.

Silloin sen keksin. Tänä kesänä säilöisinkin marjojen ja kesän makujen lisäksi mieleeni muistoja ja tunnetiloja. Painaisin ne mieleeni vaikka pakottamalla. Yksityiskohtien ei tarvitsisi olla oikein, vain väläys sieltä, toinen täältä, minun omana kokemuksenani. Muistaisin tästä päivästä sen, millaista on herätä auringonpaisteeseen, lukea lehti leikkimökin terassilla, ajaa pyörällä kaupunkiin ja takaisin lapsen laulaessa kyydissäni koko matkan ja vielä sen kun olen tehnyt iltapalaksi oman pihan vatuista marjapiirakkaa ja leipomukseen penseästi suhtautunut pienin tuumaa, että: "Voin minä vielä tilkan nykäistä!" Silkkaa onnea, sydämeni pakahtuu!

Kiitollisuuspäiväkirjan pitäminen on mielestäni hienoa, mutta näin tuulella käyvän ja vaihtelevasti innostuvan ihmisen on vaikea saada aikaiseksi sellaista. Siispä olkoon tunnetalletukset minun kiitollisuuspäiväkirjaani. Muistan hetkistä mitä muistan, mutta toivottavasti muistan sen onnen ja kiitollisuuden tunteen. Ja sitten kun koittaa se talvi, konkreettinen tai henkinen, aion avata säilömäni muiston yksi kerrallaan ja nauttia sen. Se on varmasti vähintään yhtä terveellistä kuin pakastimeesta ammennettu kesä.

Hutikassa

Viime juhannuksena keskusteltiin jälkikasvun kanssa siitä, mitä tapahtuu jos juo kaljaa. Yritin pukea asiaa 4- ja 2-vuotiaille sopivaan muotoon ja sanoin, että jos liikaa juo, tulee huono olo ja menee hutikkaan. Pienempi tuumasi, että: “Sitten meidän pitäisi tulla hakemaan teidät sieltä.”

Huomio nauratti ensin, mutta ajoi minut sitten miettimään, että mitenkä totta tuo lausahdus onkaan. Siellä sitä lapset aika monessa perheessä ja aika monena viikonloppuna odottelevat vanhempiaan Hutikasta. Etukäteen ei aina edes tiedä, että milloinka sieltä palataan ja missä kunnossa, onko reissu vain pikavisiitti vai viekö se viikon ja palatessa haistaan konferenssilta. Vaikka se tuttu ja turvallinen aikuinen ei ehkä fyysisesti huojuisikaan mihinkään, ajatuksissaan hän on poissa. Mahtaa siitä olla seurauksena lapselle aika turvaton olo. 

Oma alkoholin käyttöni on lasten myötä kutistunut ihan minimiin. Osittain sen takia, että yhdistän sen mielessäni rentoutumiseen ja lasten kanssa totaalirelaksaatio on useimmiten haave vain. Siispä kun otan, haluan olla ihan vapaa arjen paineista. Siksi varmistan sen, että niinä muutamina kertoina lapset ovat visusti hoidossa. Harvoin ottaminen aiheuttaa sen, että jo pienikin määrä nousee helposti päähän. Minulle riittää siis vaikkapa lasillinen viiniä ja koen, että jo sen jälkeen lapseni katselevat minua kummeksuen. 

Lapsuuden perheessäni alkoholia käytettiin maltilla, jos ollenkaan. Silti muistan eräätkin sukujuhlat, joissa joku kaukaisempi sukulainen vetäisi kunnon kännit ja lauloi, huusi, tanssi, haastoi riitaa tai jotain vastaavaa. Muistan, kuinka paljon häntä pelkäsin. Aikuisia käytös nauratti, he tunsivat henkilön ja olivat nähneet saman jo monta kertaa, mutta itse piileskelin sängyn alla ja pelkäsin vietävästi.

Muutamaa lasillista ruuan kanssa nyt tuskin kukaan voi paheksua, jos pitäydytään todella siinä muutamassa lasissa. Siinä vaiheessa kuitenkin, kun silmälasit vinossa punaiset läikät poskillä soperretaan, että: "Muutamanhan minä shiinä vaan join jajaja..." ja samalla potkitaan pulloa pidemmälle pöydän alle, ollaan mielestäni hypätty just siihen kulkupeliin, joka vie sinne Hutikkaan. Ei saa ymmärtää väärin, välillä voi olla ihan hyvä ja tarpeenkin käydä pikaisesti Hutikassa jos sinnepäin on asiaa, mutta lasten paikka se ei ole. Ja on sitä paitsi julmetun tylsää, jos seuraava päivä menee jetlagista toipuessa.

Tehän ootte jo oikein, kun te ootte vaan just noin

Meillä asuu PMMP. Paula ja Mira ovat olleet tyttärieni leikeissä siitä saakka, kun he kuulivat Heliumpallo-kappaleen radiosta. Isompi on Paula ja pienempi on Mira ja jollain oudolla intuitiolla he ovat valinneet roolit aivan oikein. Esikoinen on pohdiskeleva haaveilija ja kuopus räiskyvä toiminnan tyttö. Meillä Mira ja Paula ovat mukana aivan arkisissa tilanteissa: suihkussa, leikeissä, iltapalapöydässä, kaikkialla.

Lasteni leikeistä vaikuttuneena kaivelin kuultavaksemme lisää PMMP:n biisejä ja löysinkin niistä varsinaisen aarteen: Tytöt -kappaleen. Siinä lauletaan juuri siitä, mikä itseä on tyttöjeni kasvatuksessa mietityttänyt! Siitä, kuinka tytötkin pystyvät mihin vain haluavat ja kuinka heillä on oikeus olla juuri sellaisia kuin ovat: hulluja, tyhmiä, mahdottomia, ihania.

Sua ei ole tehty kenenkään kylkiluusta, ei raudasta tai puusta

Miten tyttöjä tehdään? 

No ne on toisia aineita, mistä tämmöset koostuu

ne kasvaa ihanaksi ja pärjää pakon eessä

kun itsensä ne itse kasvattaa

Mikä voisi olla parempi sanoma pienille tytöille? Tai kenellekään? Jo nyt nämä hädintuskin taaperoiän ohittaneet pohdiskelevat kampaustaan peilin edessä ja pahastuvat siitä, jos joku sanoo lempparipaitaa tyhmäksi. Toisen latistava arvio varmistaa sen, että sitä ihaninta paitaa pidetään päällä enää ainoastaan kotona.  Hullua.

Miten voisin opettaa, että toisen mielipide ei ole se ainoa oikea? Että sinulla ja minulla ja jokaisella on oma, yhtä tärkeä ääni? Että ennen kaikkea täytyy luottaa siihen, mitä oma sydän sanoo? Miten he muistaisivat, että he ovat täydellisiä juuri nyt tuollaisenaan, pilvenkevyet jalat tukevasti sadussa ja vielä sittenkin, kun tämän maailman paino jo tuntuu?

Tiedossani on hyvin, että äidin sanomisille annetaan sangen vähäinen painoarvo, joten olen päättänyt antaa PMMP:n tehdä työn puolestani. Toivon, että laulun toistaminen tarpeeksi usein veisi sanomaa tyttöjeni selkäytimeen. Osa kavalasta suunnitelmastani lienee jo onnistunut, sillä kuopus hyräili eräänä iltana leikeissään: ”Mua ei ole tehty kenenkään kylkiluusta…” Word!