Oma aika

Oma aika. Sitä on vaikea ottaa ja toisinaan saada. Kiirettä pitää, liikaa menoja, oma aika on joku hätäinen lenkki kuulokkeet korvissa työasioita miettien. Sitten, kun joskus päättää ottaa Omaa Aikaa, harhailee ympäri taloa kuin orpo piru, säikähtää ääniä eikä osaa tarttua mihinkään. Tuntee pakottavaa tarvetta siivota, jotta saa kanavoitua energiansa johonkin järjelliseen. 

Toisinaan oma aika ilmestyy lahjan lailla touhukkaan päivän päätteeksi, hetkeä ennen kuin pakottaudutaan iltatoimille, jotta jaksamme aloittaa aamulla kaiken alusta. Niinä iltoina voin ihmeen lailla tehdä rauhassa melkein mitä tahansa: roikkua netissä, puuhata omiani. Televisiota en sentään tohdi itselleni avata, outo rauha rikkoontuu hetkessä ja ilma on sakeanaan muiden vaatimuksia. Mieluiten luen. Lukeminen on kuitenkin perheen kannalta pahinta. Silloin he tietävät, että minua on vaikea saada irtautumaan kirjasta ja jos se sitten tapahtuu, kuljen tuntikausia outo, surumielinen laahus perässäni vastaillen hajamielisesti tavallisimpiinkin kysymyksiin. En mahda sille mitään, niin on ollut aina. Kirjan henkilöt jäävät elämään minuun. Mukaansatempaavan kirjan jälkeen heistä erkaantuminen tuntuu fyysiseltä taistelulta. 

Varmin keino saada omaa aikaa on jäädä valveille silloin kuin muu perhe nukkuu. Talossa vallitsee rauha, oma olo on raukea, puoliksi unen maailmassa ja on aikaa antaa ajatusten lentää, tarttua kirjaan, tuijottaa Netflixiä tai olla vain. On sääli, että oman ajan ottaminen öisin kostautuu kipeästi herätyskellon riuhtoessa peittoa yltäni. Ja se vasta sääli onkin, että vaikka aamulla lupaa itsellen pyhästi käydä tulevana iltana aikaisemmin nukkumaan, ei voi vastustaa treffejä itsensä kanssa kotisohvalla kynttilänvalossa yöunensa uhraten. Silloin näet tuntuu edes hetken, että saan olla minä itse, sellaisena kuin itseni tunnen. Se kai sen oman ajan idea on, vaikka tarkasti ottaen se onkin itseltäni varastettua aikaa.