Vähän sentimentaalinen henkilö kun olen, olen potenut tyttöjeni syntymistä asti luopumisen tuskaa. Olin melkoisen tyytyväinen ollessani siunatussa tilassa, homma oli hallussa ja etenkin loppukolmanneksen ajan, kun vauvan liikkeet tuntuivat jo (väliin turhankin) selkeästi, uskottelin itselleni että olen kuin syntynyt äitihommiin. Suuremmilta raskausvaivoiltakin vältyin. Onnistuin elämään siinä kuplassani hämmästyttävästi kaksi kertaa ja sitten synnytyksen ollessa käsillä, tajusin/muistin, että ei hittolainen, nyt tuli se hankala osuus. Ei siinä synnytyksessä niin mitään, kaoottista, kliinistä ja kaameaahan se oli, mutta sitten ne tunnelmat sen jälkeen! Ihana vauva, maailman suloisin ruttunaamainen, peikon karvakorvilla varustettu käärö ja silti: siitä eteenpäin kaikki on jollain tapaa luopumista.
Ensin luovuttiin yhteisestä kropasta. Sehän meni muuten reilusti: tyyppi sai ihan uutuden vaaleanpunaisen pränikän vauvanpullean kropan ja minä jäin asustamaan tänne pakanamaan kartan kirjomaan lainapeitteeseeni. Sitten putosi vauvan napatynkä (ehdin napata pois molemmilla kerroilla ennen kuin kissa söi sen). Sitten imetettiin ihan kutkulleen yli vuoden ikään ja kun yöheräämiset alkoivat lapsen omatoimisuudesta huolimatta riittää, siitä luovuttiin itkien. Siis minä itkin.
Tässä välissä kumpikin tenava oppi vuorollaan kävelemään ja alun suuntasekaannuksen jälkeen on pääsääntöisesti kävellyt minusta pois päin. Välillä erheytyvät syliinkin, jos minun krooninen halipulani pääsee oikein pahaksi. Merkit ovat kuulema ilmassa.
Sitä on kyynelehditty ensimmäisen vauvan pieniä vaatteita pois laittaessa, että kukakohan pieni tyttö tämänkin peukaloisen kokoisen mekon laittaa päälleen (myöhemmin kävi ilmi, että pienimmät vaatteet sopivat kauhean hyvin BabyBornille) ja toisen vauvan kohdalla, että tästä eteenpäin talouden kaikki vaatteet vain suurenevat -juuri niinkuin äidillä. Rattaiden ja turvakaukalon myynnit eivät saaneet suurempia tunnekuohuja aikaiseksi, mutta vadelmanpunainen kantoliinani, siitä en luovu koskaan!
Minulla ei ole vauvakuumetta, enkä halua lisää lapsia, mutta juuri näitä pieniä liehuvatukkaisia kevätperhosiani haluaisin pitää sylissäni vielä vähän pidempään. On suorastaan epistä, että miksi tämä aika juoksee niin sukkelaan. Samaan aikaan seison tienvarressa sydän riemusta pakahtuen, kun esikoinen viilettää pyörällään ilman apupyöriä ja toisaalta suren jo ennakkoon sitä, että ensi syksynä alkaa eskaritie. On epätodennäköistä että onnistun käyttäytymään aikuismaisen tyynesti, vaan todennäköisesti piilottelen turvonneita silmiäni ja punaista nenääni johonkin allergiseen reaktioon vedoten. Ja onhan se itse asiassa allergiaa! Ajan kulumiselle.
