Merenneitojen tarina

Oli kuuma keskikesän päivä. Ilma suorastaan väreili pihakivien yläpuolella ja jokainen ruohonkorsikin tuntui kaipaavan virkistävää sadetta. Ainolla ja Iidalla oli tylsää. He olivat leikkineet jo nukenvaunuilla ja hiekkaleluilla, pomppineet trampoliinilla ja ajaneet pyörillä. "Tylsää!" Huokasi Aino "on niin kuuma, että läkähdyn kohta! Ei ole mitään kivaa tekemistä." Iida jaksoi vain nyökätä, taivaalla ei ollut pilvenhattaraakaan ja ilma seisoi. Samassa äiti astui ulos takaovesta mukanaan pahvilaatikko. "Katsokaas tytöt, mikä minulla on! Puhallettava uima-allas! Täytetään se vedellä, niin pääsette viilenemään altaaseen!" Tyttöjen ilmeet kirkastuivat: uima-allas! Kuulostaa superhauskalta!

Allas täytettiin nopeasti ja tytöt vaihtoivat salamannopeasti uimapuvut päälleen. Äiti löysi heille vielä uimalasitkin ja niin alkoi vedessä riemukas pärskyntä. Allas oli juuri sopivan kokoinen pienille sukelluksille ja tytöillä oli vedessä ihan mahtavan kivaa. Yhtäkkiä Iida näki veden alla silmäkulmassaan jotain liikettä. Se oli pieni korallinpunainen kala, joka hymyili iloisesti ja vilkutti hänelle evällään. Iida tarttui Ainoa kädestä ja viittoi tätä katsomaan veden alle. Ainon silmät laajenivat hämmästyksestä. Tytöt pärskähtivät samaan aikaan pintaan ja tuijottivat toisiaan epäuskoisina. Lopulta Aino sanoi:" Oliko se ihan oikea kala?" "Oli se, onkohan se vielä siellä?" Iida mietti. "Mennään katsomaan!" Tytöt sukelsivat uudelleen pinnan alle ja totta se oli! Pieni kala uiskenteli altaassa ikäänkuin odottaen heitä. Tyttöjen katsoessa uudemman kerran, se viittoi heitä seuraamaan. Se ui lähemmäksi reunaa ja katosi näkyvistä. Sitten se ilmestyi taas näkyviin ja todentotta, siellä uima-altaan sauman kohdassa oli kolo, josta kala uiskenteli eestaas. Iida katsoi kysyvästi Ainoa "Mennäänkö?". Aino nyökkäsi innokkaana, tästä oli tulossa jännittävää! 

Aino kurkisti ensimmäisenä koloon. Mitä ihmettä! Uima-altaan reunan alla ei ollutkaan takapihan terassi, vaan kokonainen merenalainen maailma! Korallien ja simpukoiden seassa ui sateenkaaren värisiä kaloja ja meriheinät huojuivat aaltojen mukana. Pohjaa peitti vitivalkea hiekka. Kuinka kaunista! Varovasti Aino ahtautui pienestä kolosta ja ojensi käden auttaakseen Iidaa. Iidakin solahti kolosta merenalaiseen maailmaan ja tuijotti ihastuneena ympärilleen. Pieni korallinpunainen kala ui heitä kohti kauempaa ja kantoi jotain suussaan. Kalan tullessa lähemmäksi tytöt huomasivat sillä olevan suussaan ohuita lankoja, aivan kuin hiuksia. Kala ui ensin Iidan luo ja alkoi kiertää hiusta Iidan ranteeseen. Iida ihmetteli hetken, kunnes hän näytti yllättyneeltä. "Hei, minähän voin hengittää veden alla! Ja puhua!" Kala ui Ainon luokse ja kieputti lankaa samalla tavoin Ainonkin ranteeseen. Aino näytti vähintään yhtä ällistyneeltä kun Iida huomatessaan, että hänen ei enää tarvinnut pidätellä henkeään. Vielä ällistyneempiä tytöt olivat, kun pikkuinen korallinvärinen kala alkoi yhtäkkiä puhua! 

"Hei, minun nimeni on Polskis! Tervetuloa Merenalaiseen valtakuntaan! Sidoin ranteisiinne merenneidon hiuksia, jotta voisitte hengittää ja puhua veden alla sekä myös ymmärtää minua. Puhun ihmisten kieltä vähän huonosti, sillä enhän minä voi kuunnella teitä juurikaan veden yläpuolella!" Polskis kikatti ja vakavoitui sitten. "Oikeastaan minä ja koko Merenalainen valtakunta tarvitsee apuanne. Katsokaas, iljettävä Ryhmymonni on varastanut Merenneitoprinsessan helmen. Helmi ei ole vain koru, vaan sen avulla Merenneitoprinsessa voi pitää huolta meistä merenelävistä. Hän näkee sen kautta, jos jollakulla meistä on jokin hätänä ja nyt Ryhmymonni aikoo käyttää helmeä omiin ilkeisiin tarkoituksiinsa. Hän haluaa hallita koko valtakuntaa ja sen aarteita. Ryhmymonni aikoo kyllä auttaa hädässä olevia, jos näillä on millä maksaa." "Meillä on kyllä säästöpossussa rahaa, voimme hakea niitä teille" lupasi Iida Ainon nyökätessä ponnekkaasti vieressä. "Valitettavasti ihmisten rahalla ei ole täällä merkitystä. Ryhmymonni haluaa maksun hienon hiekan kristallijyvinä ja ne alkavat meillä täällä merenalaisessa maailmassa käydä vähiin." "Kuinka niin?" kysyi Aino. "Siksi, että merenpohja voi huonosti. Merivesi on kyllä kirkasta, mutta ei enää niin kirkasta, että auringonsäteet pääsisivät kunnolla pohjaan saakka hiomaan hiekasta kimmeltäviä kristallijyviä. Siksi ne ovat käyneet harvinaisiksi ja arvokkaiksi ja siksi Ryhmymonni haluaa niitä itselleen. Tulkaa, minä vien teidät tapaamaan Merenneitoprinsessaa! Hän voi kertoa teille lisää." Polskis sanoi ja lähti uimaan sukkelasti kohti komeannäköistä korallimuodostelmaa.

Tytöt seurasivat pientä kalaa korallien luo ja lähemmäs päästyään huomasivat niiden muodostavan suuren linnan. Kala ui suoraan meriheinien ympäröimän oven luo ja koputti siihen evällään. Ovi avautui suoraan valtavaan saliin, jota koristavat simpukat ja kivet kimalsivat kauniisti. Salin toisella puolella oli valtaistuin, jolla istui kaunis Merenneitoprinsessa kruunu päässään. Kruunussa oli tyhjä paikka siinä, missä Kaikennäkevän helmen piti olla. Prinsessa riiputti päätään ja näytti onnettomalta. Polskiksen ja tyttöjen uidessa lähemmäs prinsessa kohotti päänsä ja ilahtui heidän näkemisestään. ”Polskis, minä tiesin, että sinuun voi luottaa! Löysit kuin löysitkin meille apujoukkoja!” Tytöt katsoivat ihmetellen toisiaan, hekö olisivat ne apujoukot? Hehän ovat vain pieniä tyttöjä! Merenneitoprinsessa katsoi tyttöjä tarkasti ja sanoi: ”Olette juuri oikeanlaisia sankareita, teissä on rohkeutta ja hyvä sydän! Olemme suuressa pulassa täällä Merenalaisessa valtakunnassa. Ilkeä Ryhmymonni vei arvokkaan helmeni ja haluaa sen avulla hallita meitä! Pyydän teitä auttamaan! Uikaa uponneeseen laivaan, jota Ryhmymonni pitää kotinaan ja tuokaa helmeni takaisin!  Muistakaa olla varovaisia, Ryhmymonni on ilkeä ja ruma.” 

Tytöt miettivät hetken ja tuumasivat sitten yhteen ääneen: ”Me autamme teitä! Me haemme helmen takaisin!” Polskis taputti iloisena eviään ja huudahti: ”Minä lähden mukaan näyttämään tietä. Jippii, seikkailuun!”

Polskiksen näyttäessä tietä tytöt lähtivät uimaan linnasta. He uivat kauemmas linnasta kohti etempänä häämöttävää laivanrunkoa. Kasvillisuus tiheni ja vesi muuttui tummemmaksi mitä lähemmäksi laivanhylkyä päästiin. ”Aika pelottavalta näyttää!” totesi Iida. Aino nyökkäsi, kieltämättä hylyn lähettyvillä vesikin tuntui kylmemmältä. Polskis ei vaikuttanut pelkäävän, vaan ui reippaasti eteenpäin. Se johdatti tytöt laivan kyljessä olevalle ampuma-aukolle ja sanoi: ”Tästä pääsette sisään. Löydätte Ryhmymonnin kapteenin hytistä. Valitettavasti minä en voi tulla pidemmälle mukaan, jään pitämään vahtia.” Tytöt tarttuivat toisiaan kädestä ja kipusivat sisään vanhasta ampuma-aukosta. 

Kapteenin hytti löytyi helposti, se oli rapistuneisuudestaan huolimatta hieno ja koristeellinen. Sen ovi repsotti auki ja oviaukosta kajasti valoa. Tytöt kurkistivat sisään ja näkivät suuren muhkuraisen kalan istuvan pöydän ääressä ja tuijottavan jotain. Se oli Kaikennäkevä helmi! 

”Kuka kulkee?” karjaisi Monni yhtäkkiä vihaisella äänellä. ”M-m-me vain, Aino ja Iida”, Aino kertoi vapisevalla äänellä. ”Mistä te tulette?” tiukkasi vihainen Monni edelleen selkä tyttöihin päin. ”Vedenpäällisestä maailmasta”, kuiskasi Iida jännittyneenä. Ryhmymonni kääntyi äkisti ja tytöt näkivät, ettei Merenneitoprinsessa ollut liioitellut yhtään sanoessaan, että se oli ruma. Sen ruskea ryhmyinen vartalo oli käpristynyt ilkeälle mutkalle ja sen suomut olivat rispaantuneet monesta kohtaa rikki. Sillä oli pitkät ohuet viikset ja toista puolta sen kasvoista peitti silmälappu. Näkyvissä olevalla pienellä silmällään se tuijotti tyttöjä pistävästi. ”Ja mitäköhän te kuivan maan otukset täällä minun valtakunnassani teette?” Monni kysyi tytöiltä. ”Tulimme hakemaan tuota helmeä”, tytöt kertoivat. ”Sitä ette saa!” karjaisi Ryhmymonni. ”Se on minun ainoa yhteyteni muuhun Merenalaiseen valtakuntaan!” se sanoi hiljemmin. Tytöistä tuntui, kuin sen ääni olisi vähän värissyt. Mitä kummaa? Ryhmymonnin pienestä tihrusilmästä valui iso kirkas kyynel. ”Minä olen kovin yksinäinen täällä laivanhylyssäni ja helmen kautta näen, mitä muut Merenalaisen valtakunnan asukit puuhaavat.” ”Mikset mene heidän mukaansa?” kysyi Aino. ”He pelkäävät minua, kun olen näin ruma ja ilkeä. Arvelin, että jos saan kaikki kristallihiekat, heidän on pakko kääntyä minun puoleeni”, niiskautti Ryhmymonni.

”Nyt iski idealla!” tuumasi Iida. ”Kuulehan Ryhmymonni, jos me saamme sinulle ystäviä, palautatko Merenneitoprinsessalle hänen helmensä takaisin?” ”No kaipa se kävisi päinsä, mutta minä en kyllä näe keinoa, millä minä ruma ryhmyinen Monni saisin ystäviä?” ”Jätä se meidän huoleksemme”, sanoi Aino hymyillen. "Mitä sinulla on oikein mielessäsi?" suputti iida. "Kohta näet,"nauroi Aino ja sanoi kovalla äänellä monnille: "Palaamme pian!" Aino tarttui Iidaa kädestä ja sukelsi ulos laivanhylystä ja lähti uimaan kohti Merenneitoprinsessan linnaa. Iida ja Polskis katsoivat toisiaan kysyvä ilme kasvoillaan ja lähtivät uimaan Ainon perään. 

Heidän ehtiessään linnalle Aino oli jo selittämässä ideaansa Merenneitoprinsessalle. Tämä hihkaisi käsiään taputtaen: "Mainio idea!" "Mikä?" Polskis ja Iida kysyivät yhteen ääneen. Merenneitoprinsessa hypähti valtaistuimeltaan ja kajautti kovaan ääneen: "Me pidämme tanssiaiset! Hylätyssä hylyssä!" Hetken ihmetyksen jälkeen alkoi linnassa huiske ja hälinä. Palvelusväki alkoi järjestää juhlia kovalla tohinalla, väki uiskenteli edestakaisin ja käskyt kajahtelivat ilmassa. Linnan kokit tekivät keittiössä mitä ihmeellisimpiä ruokalajeja ja ompelijat suunnittelivat prinsessan kanssa iltapukua. Yhtäkkiä prinsessa nosti katseensa ja sanoi: "Aino ja Iidakin tarvitsevat puvut, ommelkaa heille mitä ikinä he tahtovat." Samassa ompelijaparvi pyrähti tyttöjen ympärille ottamaan mittoja ja esittelemään kankaita. Ne olivat ihania! Kiiltävinä ja aaltoilevina ne kimmelsivät kaikissa merenpohjan ihanissa väreissä. Oli vaikeaa valita. Lopulta Aino päätyi ottamaan turkoosinvärisen silkkipuvun, jonka helma oli poimutettu ihanille laskoksille ja hulmusi ihanasti aaltojen mukana Ainon pyörähtäessä. Iidan puku oli korallinvärinen tylliunelma, jonka yläosa oli koristeltu kultaisilla kirjailuilla. "Merenalaisen valtakunnan vaakuna", kertoi yksi ompelijakala tyytyväisenä. Tytöt ihastelivat pukujaan ja toisiaan, kunnes ihastuksen huokaus levisi kautta linnanväen. Tytöt kääntyivät katsomaan taakseen ja siellä Merenneitoprinsessa laskeutui alas linnan portaita. Hän oli upea näky. Hänen kaikissa sinisen ja vihreän väreissä säihkyvä pukunsa lainehti hänen ympärillään kuin valtameren aallot. Hänen ihanat ruskeat hiuksensa oli punottu monimutkaiselle letille, joka oli koristettu helmillä ja näkinkengillä. Hän hymyili kauniisti ja viittasi Polskiksen luokseen. Polskis ui prinsessan luo kantaen evissään kauniita helmitiaaroita. Prinsessa pyysi tytöt luokseen ja asetti tiaarat varovaisesti heidän päihinsä. Ne olivat lumoavat.

"Nyt näytätte aivan oikeilta prinsessoilta," hymyili merenneito. "Lähdetäänkö juhliin?" hän kysyi kaikilta. Ja niin palatsi väki lähti uimaan hylätylle hylylle. Siellä heidät kohtasi kome näky: Ryhmymonni on koristellut palatsi palvelijoiden avulla hylyn satumaisen kauniiksi. Siellä täällä kimmelsi helmiä, joihin lyhtykalojen valo osui valaisten koko hylyn. Merilevää ja kasveja oli kiedottu kauniiksi köynnöksiksi laivan seinille, jotka oli koristeltu simpukoin ja näkinkengin. Kaikkialla kaikui seireenien ihana laulu! "Aloittakaamme tanssit!" kajautti prinsesssa ja pyysi Ryhmymonnia parikseen. Monni kumarsi häpeilevän näköisenä ja suoristeli jo kuluneen juhla-asunsa kaulusta. Hän tarttui Merenneitoprinsessaa kädestä ja johdatti hänet keskelle tanssilattiaa. Vähitellen muukin juhlaväki liittyi tanssiin. Jostain pulahti tyttöjen eteen kaksi merenpoikaa ja nykäisivät heidät iloiseen tanssiin kanssaan. Kuinka hauskaa tytöillä olikaan! Hauskaa oli koko juhlaväellä ja tanssi kesti koko pitkän illan. Illan hämärryttyä Ryhmymonni kapusi laivan komentosillalle ja karaisi kurkkuaan: " Saisinko puheenvuoron?" hän pyysi. Kaikki kääntyivät katsomaan häntä ja hiljenivät. "Olen pahoillani", sanoi monni. "En olisi saanut varastaa prinsessan helmeä! Mutta olen jo lapsesta asti tuntenut olevani erilainen ja ruma ja luulin, ettette ikinä hyväksyisi minua joukkoonne. Siksi eristäydyin yksin tänne hylkyyn ja olin vihainen ja ilkeä. Anteeksi", hän kuiskasi ja kumartui ojentamaan helmen prinsessalle. "Tässä helmi ja tässä kaikki ne kristallijyvät, mitkä olen teiltä vaatinut." Prinsessa asetti helmen keskelle tiaraansa ja se alkoi heti hehkua kirkasta valoa. "Kiitos hyvä Ryhmymonni. Merenalaisessa valtakunnassa on tilaa kaikille, myös sinulle ja apua on saatavilla aina kun toinen sitä tarvitsee, ihan ilmaiseksi!" Kaikki alkoivat taputtaa ja hurrata, kun Merenneitoprinsessa sulki Ryhmymonnin halaukseen. Aino ja Iida näkivät monnin pyyhkäisevät vaivihkaa kyyneleen silmäkulmastaan. 

Kokit kutsuivat juhlaväen pöytään ja kun kaikki olivat syöneet vatsansa täyteen ihmeellisiä merenalaisia herkkuja, alkoivat taas tanssit. Tyttöjä alkoi jo vähän väsyttää hauskanpito. Merenneitoprinsessa huomasi sen ja tuli tyttöjen luo. "Aino ja Iida", hän sanoi, "olette rohkeimmat tytöt, joita olen ikinä tavannut. Te pelastitte merenalaisen valtakunnan riidoilta ja tuholta ja palautitte turvan ja rauhan elämiimme. Olen teille ikuisesti kiitollinen. Milloin vain tarvitsette apua, olemme täällä teitä varten. Nyt kuitenkin on sen verran myöhä, että Polskis vie teidät kotiinne." Tytöt hyvästelivät Ryhmymonnin, merenpojat ja ihanan prinsessan ja lähtivät vastahakoisina uimaan Polskiksen perässä kohti merenalaisen valtakunnan rajaa. Yhtäkkiä uima-altaan kolo olikin jo heidän edessään ja kun tytöt olivat halanneet ja suukottaneet Polskista, he sujahtivat kolosta. 

He pärskähtivät samaan aikaan pintaan ja katsoivat ihmetellen toisiaan. Kotipihalla oli edelleen kuuma hellepäivä ja viereisessä aurinkotuolissa nukkui äiti kirja naamallaan. Tytöt vilkaisivat vaatteitaan ja huomasivat kummastuksekseen, että heillä oli taas päällään uimapuvut. Hieman pettyneinä he miettivät, oliko seikkailu merenalaisessa valtakunnassa ollutkin pelkkää kuvitelmaa. He sukelsivat pinnan alle ja näkivät juuri, kun pieni korallinpunainen pyrstö pujahti uima-altaan reunan alle. Samassa he huomasivat, että heidän ranteissaan kimmelsi jotain. Se oli selvästikin merenneidon hiusta.

Oma aika

Oma aika. Sitä on vaikea ottaa ja toisinaan saada. Kiirettä pitää, liikaa menoja, oma aika on joku hätäinen lenkki kuulokkeet korvissa työasioita miettien. Sitten, kun joskus päättää ottaa Omaa Aikaa, harhailee ympäri taloa kuin orpo piru, säikähtää ääniä eikä osaa tarttua mihinkään. Tuntee pakottavaa tarvetta siivota, jotta saa kanavoitua energiansa johonkin järjelliseen. 

Toisinaan oma aika ilmestyy lahjan lailla touhukkaan päivän päätteeksi, hetkeä ennen kuin pakottaudutaan iltatoimille, jotta jaksamme aloittaa aamulla kaiken alusta. Niinä iltoina voin ihmeen lailla tehdä rauhassa melkein mitä tahansa: roikkua netissä, puuhata omiani. Televisiota en sentään tohdi itselleni avata, outo rauha rikkoontuu hetkessä ja ilma on sakeanaan muiden vaatimuksia. Mieluiten luen. Lukeminen on kuitenkin perheen kannalta pahinta. Silloin he tietävät, että minua on vaikea saada irtautumaan kirjasta ja jos se sitten tapahtuu, kuljen tuntikausia outo, surumielinen laahus perässäni vastaillen hajamielisesti tavallisimpiinkin kysymyksiin. En mahda sille mitään, niin on ollut aina. Kirjan henkilöt jäävät elämään minuun. Mukaansatempaavan kirjan jälkeen heistä erkaantuminen tuntuu fyysiseltä taistelulta. 

Varmin keino saada omaa aikaa on jäädä valveille silloin kuin muu perhe nukkuu. Talossa vallitsee rauha, oma olo on raukea, puoliksi unen maailmassa ja on aikaa antaa ajatusten lentää, tarttua kirjaan, tuijottaa Netflixiä tai olla vain. On sääli, että oman ajan ottaminen öisin kostautuu kipeästi herätyskellon riuhtoessa peittoa yltäni. Ja se vasta sääli onkin, että vaikka aamulla lupaa itsellen pyhästi käydä tulevana iltana aikaisemmin nukkumaan, ei voi vastustaa treffejä itsensä kanssa kotisohvalla kynttilänvalossa yöunensa uhraten. Silloin näet tuntuu edes hetken, että saan olla minä itse, sellaisena kuin itseni tunnen. Se kai sen oman ajan idea on, vaikka tarkasti ottaen se onkin itseltäni varastettua aikaa.

Luopuminen alkaa, kun lapsi syntyy

Vähän sentimentaalinen henkilö kun olen, olen potenut tyttöjeni syntymistä asti luopumisen tuskaa. Olin melkoisen tyytyväinen ollessani siunatussa tilassa, homma oli hallussa ja etenkin loppukolmanneksen ajan, kun vauvan liikkeet tuntuivat jo (väliin turhankin) selkeästi, uskottelin itselleni että olen kuin syntynyt äitihommiin. Suuremmilta raskausvaivoiltakin vältyin. Onnistuin elämään siinä kuplassani hämmästyttävästi kaksi kertaa ja sitten synnytyksen ollessa käsillä, tajusin/muistin, että ei hittolainen, nyt tuli se hankala osuus. Ei siinä synnytyksessä niin mitään, kaoottista, kliinistä ja kaameaahan se oli, mutta sitten ne tunnelmat sen jälkeen! Ihana vauva, maailman suloisin ruttunaamainen, peikon karvakorvilla varustettu käärö ja silti: siitä eteenpäin kaikki on jollain tapaa luopumista.

Ensin luovuttiin yhteisestä kropasta. Sehän meni muuten reilusti: tyyppi sai ihan uutuden vaaleanpunaisen pränikän vauvanpullean kropan ja minä jäin asustamaan tänne pakanamaan kartan kirjomaan lainapeitteeseeni. Sitten putosi vauvan napatynkä (ehdin napata pois molemmilla kerroilla ennen kuin kissa söi sen). Sitten imetettiin ihan kutkulleen yli vuoden ikään ja  kun yöheräämiset alkoivat lapsen omatoimisuudesta huolimatta riittää, siitä luovuttiin itkien. Siis minä itkin.

Tässä välissä kumpikin tenava oppi vuorollaan kävelemään ja alun suuntasekaannuksen jälkeen on pääsääntöisesti kävellyt minusta pois päin. Välillä erheytyvät syliinkin, jos minun krooninen halipulani pääsee oikein pahaksi. Merkit ovat kuulema ilmassa.

Sitä on kyynelehditty ensimmäisen vauvan pieniä vaatteita pois laittaessa, että kukakohan pieni tyttö tämänkin peukaloisen kokoisen mekon laittaa päälleen (myöhemmin kävi ilmi, että pienimmät vaatteet sopivat kauhean hyvin BabyBornille) ja toisen vauvan kohdalla, että tästä eteenpäin talouden kaikki vaatteet vain suurenevat -juuri niinkuin äidillä. Rattaiden ja turvakaukalon myynnit eivät saaneet suurempia tunnekuohuja aikaiseksi, mutta vadelmanpunainen kantoliinani, siitä en luovu koskaan!

Minulla ei ole vauvakuumetta, enkä halua lisää lapsia, mutta juuri näitä pieniä liehuvatukkaisia kevätperhosiani haluaisin pitää sylissäni vielä vähän pidempään. On suorastaan epistä, että miksi tämä aika juoksee niin sukkelaan. Samaan aikaan seison tienvarressa sydän riemusta pakahtuen, kun esikoinen viilettää pyörällään ilman apupyöriä ja toisaalta suren jo ennakkoon sitä, että ensi syksynä alkaa eskaritie. On epätodennäköistä että onnistun käyttäytymään aikuismaisen tyynesti, vaan todennäköisesti piilottelen turvonneita silmiäni ja punaista nenääni johonkin allergiseen reaktioon vedoten. Ja onhan se itse asiassa allergiaa! Ajan kulumiselle.

Liian levoton nukkumaan

"Nukuttaa, mutta ei nukuta", tuumaa kolmevuotiaani aika usein nukkumaan mennessään. Tiedän ihan tasan tarkkaan, mistä hän puhuu. Siitä, kun keho makaa sängyssä lyijynraskaana, kuin valettuna sementtiin, mutta ajatukset lepattavat levottomasti kuin purkkiin suljetut koiperhoset. Siinä ehtii ajatella kaiken mahdollisen maan ja taivaan väliltä. Ehdoton suosikkini on kopaista ajatuksen tasolla vähän tuonpuoleistakin. Unen tulo on siten taatusti vähäksi aikaa estetty.

Muistan olleeni jo lapsena huono nukkumaan. Pelkäsin sitä, etten saa unta ja jään yksin valvomaan. Erityisen pahoja olivat yöpymiset jonkun ystävän luona. Siinä vaiheessa, kun nämä tuhisivat suloisina Karvis-lakanoissaan, minä pyörin lainapetivaatteissa patjalla ja mietin levottomana maailman menoa. Useimmiten tämä heitti minut ihan karmivan koti-ikävän kouriin.

Ei pidä käsittää väärin, kyllä minä nukun ja kun saan unen päästä kiinni, nukun pitkäänkin, en vain oikein pidä siitä. Kun joku kertoo lempipuuhakseen nukkumisen ja lempipaikakseen sängyn, minun on vain tosi vaikea samaistua häneen. Keksin vaivatta ainakin kymmenen kiintoisampaa ajanviettotapaa ja -paikkaa.

Sama nukahtamisvaikeus pätee myös päiväuniin. Ne ovat mielestäni silkkaa ajanhukkaa ja jo ajatuksenakin masentavia. Tavallaan kadehdin niitä ihmisiä, jotka voivat lounaan jälkeen pötkähtää ettoneille, sulkea aivot ja antaa unen tulla. Minä nukun päikkärit ainoastaan kuolemanväsyneenä tai vahingossa. Herättyäni kärsin kaameasta torkkukrapulasta ja kadun sikahdustani. Ei siis mitään voimatorkkuja minulle.

Että vilpittömästi onnea sille pienelle tyttärelleni, joka isänsä hyvät unenlahjat perineenä ilmoittaa iltasadun ja muutaman minuutin jutustelun jälkeen, että: "Hiljaisuus, minä käyn nyt nukkumaan!" Samoin syvät pahoittelut sille tyttärelleni, joka onnistui minun nihkeän nukahtamiseni geenit itselleen ammentamaan.

On levottomassa mielessä toisaalta hyväkin puolensa, mielikuvitushan siinä asioita spekuloidessa kehittyy ja joskus ehtii suunnitella jotain luovaakin. Tai tällaisen blogikirjoituksen.

Tunnetalletus

Sain sinä kesäisenä iltana ajatuksen. Seisoin pyykinhakumatkalla hetken aikaa ulkona terassilla. Aurinko laski takapihan koivikon takana, joitain liikenteen ja lintujen ääniä kuului kaukaa. Kukat ja vastaleikattu nurmi tuoksuivat, taisipa läheiseltä pelloltakin kietoutua jokunen aromi tuoksujen kimaraan. Mies oli nukuttamassa lapsia ja minulla oli hetki ihan omaa, kuin varastettua aikaa. Seisoin siinä terassilla ja tajusin yhtäkkiä, että juuri nyt minulla on kaikki. Sitä ei voinut mitata rahassa, siihen ei ollut edes tarvetta, se ei ollut sellaista, se vain jotenkin oli... Niin, kaikki.

Kyyneleet nousivat silmiini ja ihoni meni kananlihalle, kun mietin, että tätä hetkeä ei kukaan minulta voi ottaa pois, olen pakahduttavan onnellinen juuri nyt. Tunsin mielettömän syvää kiitollisuutta elämälle. Kaikkien vaikeidenkin aikojen jälkeen olin saanut kaiken tämän. Vaikka huomenna koko maailma romahtaisi, tämä hetki oli minun ja sen tunteen voisin muistaa aina.

Silloin sen keksin. Tänä kesänä säilöisinkin marjojen ja kesän makujen lisäksi mieleeni muistoja ja tunnetiloja. Painaisin ne mieleeni vaikka pakottamalla. Yksityiskohtien ei tarvitsisi olla oikein, vain väläys sieltä, toinen täältä, minun omana kokemuksenani. Muistaisin tästä päivästä sen, millaista on herätä auringonpaisteeseen, lukea lehti leikkimökin terassilla, ajaa pyörällä kaupunkiin ja takaisin lapsen laulaessa kyydissäni koko matkan ja vielä sen kun olen tehnyt iltapalaksi oman pihan vatuista marjapiirakkaa ja leipomukseen penseästi suhtautunut pienin tuumaa, että: "Voin minä vielä tilkan nykäistä!" Silkkaa onnea, sydämeni pakahtuu!

Kiitollisuuspäiväkirjan pitäminen on mielestäni hienoa, mutta näin tuulella käyvän ja vaihtelevasti innostuvan ihmisen on vaikea saada aikaiseksi sellaista. Siispä olkoon tunnetalletukset minun kiitollisuuspäiväkirjaani. Muistan hetkistä mitä muistan, mutta toivottavasti muistan sen onnen ja kiitollisuuden tunteen. Ja sitten kun koittaa se talvi, konkreettinen tai henkinen, aion avata säilömäni muiston yksi kerrallaan ja nauttia sen. Se on varmasti vähintään yhtä terveellistä kuin pakastimeesta ammennettu kesä.

Hutikassa

Viime juhannuksena keskusteltiin jälkikasvun kanssa siitä, mitä tapahtuu jos juo kaljaa. Yritin pukea asiaa 4- ja 2-vuotiaille sopivaan muotoon ja sanoin, että jos liikaa juo, tulee huono olo ja menee hutikkaan. Pienempi tuumasi, että: “Sitten meidän pitäisi tulla hakemaan teidät sieltä.”

Huomio nauratti ensin, mutta ajoi minut sitten miettimään, että mitenkä totta tuo lausahdus onkaan. Siellä sitä lapset aika monessa perheessä ja aika monena viikonloppuna odottelevat vanhempiaan Hutikasta. Etukäteen ei aina edes tiedä, että milloinka sieltä palataan ja missä kunnossa, onko reissu vain pikavisiitti vai viekö se viikon ja palatessa haistaan konferenssilta. Vaikka se tuttu ja turvallinen aikuinen ei ehkä fyysisesti huojuisikaan mihinkään, ajatuksissaan hän on poissa. Mahtaa siitä olla seurauksena lapselle aika turvaton olo. 

Oma alkoholin käyttöni on lasten myötä kutistunut ihan minimiin. Osittain sen takia, että yhdistän sen mielessäni rentoutumiseen ja lasten kanssa totaalirelaksaatio on useimmiten haave vain. Siispä kun otan, haluan olla ihan vapaa arjen paineista. Siksi varmistan sen, että niinä muutamina kertoina lapset ovat visusti hoidossa. Harvoin ottaminen aiheuttaa sen, että jo pienikin määrä nousee helposti päähän. Minulle riittää siis vaikkapa lasillinen viiniä ja koen, että jo sen jälkeen lapseni katselevat minua kummeksuen. 

Lapsuuden perheessäni alkoholia käytettiin maltilla, jos ollenkaan. Silti muistan eräätkin sukujuhlat, joissa joku kaukaisempi sukulainen vetäisi kunnon kännit ja lauloi, huusi, tanssi, haastoi riitaa tai jotain vastaavaa. Muistan, kuinka paljon häntä pelkäsin. Aikuisia käytös nauratti, he tunsivat henkilön ja olivat nähneet saman jo monta kertaa, mutta itse piileskelin sängyn alla ja pelkäsin vietävästi.

Muutamaa lasillista ruuan kanssa nyt tuskin kukaan voi paheksua, jos pitäydytään todella siinä muutamassa lasissa. Siinä vaiheessa kuitenkin, kun silmälasit vinossa punaiset läikät poskillä soperretaan, että: "Muutamanhan minä shiinä vaan join jajaja..." ja samalla potkitaan pulloa pidemmälle pöydän alle, ollaan mielestäni hypätty just siihen kulkupeliin, joka vie sinne Hutikkaan. Ei saa ymmärtää väärin, välillä voi olla ihan hyvä ja tarpeenkin käydä pikaisesti Hutikassa jos sinnepäin on asiaa, mutta lasten paikka se ei ole. Ja on sitä paitsi julmetun tylsää, jos seuraava päivä menee jetlagista toipuessa.

Tehän ootte jo oikein, kun te ootte vaan just noin

Meillä asuu PMMP. Paula ja Mira ovat olleet tyttärieni leikeissä siitä saakka, kun he kuulivat Heliumpallo-kappaleen radiosta. Isompi on Paula ja pienempi on Mira ja jollain oudolla intuitiolla he ovat valinneet roolit aivan oikein. Esikoinen on pohdiskeleva haaveilija ja kuopus räiskyvä toiminnan tyttö. Meillä Mira ja Paula ovat mukana aivan arkisissa tilanteissa: suihkussa, leikeissä, iltapalapöydässä, kaikkialla.

Lasteni leikeistä vaikuttuneena kaivelin kuultavaksemme lisää PMMP:n biisejä ja löysinkin niistä varsinaisen aarteen: Tytöt -kappaleen. Siinä lauletaan juuri siitä, mikä itseä on tyttöjeni kasvatuksessa mietityttänyt! Siitä, kuinka tytötkin pystyvät mihin vain haluavat ja kuinka heillä on oikeus olla juuri sellaisia kuin ovat: hulluja, tyhmiä, mahdottomia, ihania.

Sua ei ole tehty kenenkään kylkiluusta, ei raudasta tai puusta

Miten tyttöjä tehdään? 

No ne on toisia aineita, mistä tämmöset koostuu

ne kasvaa ihanaksi ja pärjää pakon eessä

kun itsensä ne itse kasvattaa

Mikä voisi olla parempi sanoma pienille tytöille? Tai kenellekään? Jo nyt nämä hädintuskin taaperoiän ohittaneet pohdiskelevat kampaustaan peilin edessä ja pahastuvat siitä, jos joku sanoo lempparipaitaa tyhmäksi. Toisen latistava arvio varmistaa sen, että sitä ihaninta paitaa pidetään päällä enää ainoastaan kotona.  Hullua.

Miten voisin opettaa, että toisen mielipide ei ole se ainoa oikea? Että sinulla ja minulla ja jokaisella on oma, yhtä tärkeä ääni? Että ennen kaikkea täytyy luottaa siihen, mitä oma sydän sanoo? Miten he muistaisivat, että he ovat täydellisiä juuri nyt tuollaisenaan, pilvenkevyet jalat tukevasti sadussa ja vielä sittenkin, kun tämän maailman paino jo tuntuu?

Tiedossani on hyvin, että äidin sanomisille annetaan sangen vähäinen painoarvo, joten olen päättänyt antaa PMMP:n tehdä työn puolestani. Toivon, että laulun toistaminen tarpeeksi usein veisi sanomaa tyttöjeni selkäytimeen. Osa kavalasta suunnitelmastani lienee jo onnistunut, sillä kuopus hyräili eräänä iltana leikeissään: ”Mua ei ole tehty kenenkään kylkiluusta…” Word!